Kevät tulee,
räntäsade kuiskii minulle tulevasta
ja pajunkissat.
Osaisinko odottaa rauhassa,
antaa sen vaan tulla?
Tuskin vaan.
Minä siirrän kelloa eteenpäin,
juoksen kovempaa,
käytän huomisen rahat,
syön ruoat,
tuhlaan kellon tyhjäksi.
Kun en jaksa odottaa.
Kevät!
lauantai 22. maaliskuuta 2014
torstai 20. maaliskuuta 2014
Sanomatonta
Missä menee raja,
minkä yli ei tarvitse kurkottaa?
Olin liikaa ja liian vähän,
puhuin vierasta kieltä,
ja lopulta lopetin puheen.
Taisi olla helpottavaa,
tai ehkä se ei tullut huomatuksikaan.
Sanat vaan menivät ohi,
informatio hukkui jonnekin,
olin ei kukaan, tarpeeton.
Olin väärä,
mutta kelpasin lähelle.
Minusta muotoiltiin kuva käsitys tyhjä tarina
ilman, että itse siihen pystyin vaikuttamaan,
ilman että sillä oli mitään tekemistä minun elämäni kanssa,
minun todellisuuteni kanssa,
minun persoonani kanssa,
minun sanomattomien sanojeni kanssa.
Repivä helpotus.
Hän pysähtyi alkulauseeseen,
mistä alkoi tyhjyys.
minkä yli ei tarvitse kurkottaa?
Olin liikaa ja liian vähän,
puhuin vierasta kieltä,
ja lopulta lopetin puheen.
Taisi olla helpottavaa,
tai ehkä se ei tullut huomatuksikaan.
Sanat vaan menivät ohi,
informatio hukkui jonnekin,
olin ei kukaan, tarpeeton.
Olin väärä,
mutta kelpasin lähelle.
Minusta muotoiltiin kuva käsitys tyhjä tarina
ilman, että itse siihen pystyin vaikuttamaan,
ilman että sillä oli mitään tekemistä minun elämäni kanssa,
minun todellisuuteni kanssa,
minun persoonani kanssa,
minun sanomattomien sanojeni kanssa.
Repivä helpotus.
Hän pysähtyi alkulauseeseen,
mistä alkoi tyhjyys.
Loppujen jono
Selkärankaiset puhuvat vähän,
joskus asiaakin.
Fanaatikkojen sokeitten armeija
lajittelee minuja solkenaan,
puheen puuttuessa
ymmärrystä kohtaamista ei vain tule.
On puheen merkki,
mutta jos sanat sisältävät totaalisesti eri sisältöjä,
viesti värittyy ihan uusiksi,
ja seuraus on kohtalokas.
Tasokas keskustelu uupuu,
aihe katoaa,
ajatus vajoaa alhaiseksi.
Ja minä sanon sanoja
ja riudun.
Loppujen jono vilkuttaa minulle ja ilkkuu,
olisko seuraava loppu jo viimeinen ennen
loppujen loppua?
joskus asiaakin.
Fanaatikkojen sokeitten armeija
lajittelee minuja solkenaan,
puheen puuttuessa
ymmärrystä kohtaamista ei vain tule.
On puheen merkki,
mutta jos sanat sisältävät totaalisesti eri sisältöjä,
viesti värittyy ihan uusiksi,
ja seuraus on kohtalokas.
Tasokas keskustelu uupuu,
aihe katoaa,
ajatus vajoaa alhaiseksi.
Ja minä sanon sanoja
ja riudun.
Loppujen jono vilkuttaa minulle ja ilkkuu,
olisko seuraava loppu jo viimeinen ennen
loppujen loppua?
Pohjatonta
Niin äkkiä katoaa ilma,
jota juuri hengitimme samassa ajassa.
Niin äkkiä tulee ja menee valo,
aamun ensimmäinen säde
joka oli
hetken
ensimmäinen ja sitten jo vanha.
Minä luulin,
ja se oli poissa.
Ja sitten luulin,
että se ei ollut,
ja jälleen se olikin taas tässä.
Minä en tiedä, jaksanko tätä pohjatonta sokkoutta
- voisiko elämä jo olla valmis,
kaikki jo tässä?
No ei tietenkään.
Minun pitää jatkaa loppujen sarjaa,
jos jonakin päivänä
tulisi valo
ja jäisi.
jota juuri hengitimme samassa ajassa.
Niin äkkiä tulee ja menee valo,
aamun ensimmäinen säde
joka oli
hetken
ensimmäinen ja sitten jo vanha.
Minä luulin,
ja se oli poissa.
Ja sitten luulin,
että se ei ollut,
ja jälleen se olikin taas tässä.
Minä en tiedä, jaksanko tätä pohjatonta sokkoutta
- voisiko elämä jo olla valmis,
kaikki jo tässä?
No ei tietenkään.
Minun pitää jatkaa loppujen sarjaa,
jos jonakin päivänä
tulisi valo
ja jäisi.
perjantai 7. maaliskuuta 2014
Haluaisin erottua, osa II
Olen asiayhteydestään irroitettu lause.
Luon elämää ja loppua tyhjyydessä.
Kuka minä olen?
Olen poissa huolehtimisesta,
etäällä organisoinnista,
mahdollistamisesta,
tavoittamattomissa,
työtä vailla.
Kuka olen?
Ja minä sanoin,
että kotini on siellä,
missä minun on hyvä olla.
Missä se on?
Mitä on, kun viitekehys puuttuu?
Tyhjää täynnä?
Onkalo, joka odottaa täyttymistä,
ulkoapäin.
Arvojen rappio,
pyhä juurettomuus,
ammottava tyhjyys.
Vain ihminen,
tulevaisuutta vailla,
nykyhetken ääriviivat piirtymättöminä.
Yritän kiihkeästi tulla näkyväksi,
mutta en tavoita
minuutta,
näin.
Luon elämää ja loppua tyhjyydessä.
Kuka minä olen?
Olen poissa huolehtimisesta,
etäällä organisoinnista,
mahdollistamisesta,
tavoittamattomissa,
työtä vailla.
Kuka olen?
Ja minä sanoin,
että kotini on siellä,
missä minun on hyvä olla.
Missä se on?
Mitä on, kun viitekehys puuttuu?
Tyhjää täynnä?
Onkalo, joka odottaa täyttymistä,
ulkoapäin.
Arvojen rappio,
pyhä juurettomuus,
ammottava tyhjyys.
Vain ihminen,
tulevaisuutta vailla,
nykyhetken ääriviivat piirtymättöminä.
Yritän kiihkeästi tulla näkyväksi,
mutta en tavoita
minuutta,
näin.
Tunnisteet:
kiinnostuksen puute,
kohtaamattomuus,
poissa kotoa,
vain ilmaa,
vieras,
väärässä paikassa
keskiviikko 5. maaliskuuta 2014
Haluaisin erottua, osa I
Etenen karua tietä,
etenen kiviä pitkin,
pitkin mahdollisuuden ajatusta.
Seuraan ja odotan.
Kärsimättömyyteni tekee minut ärtyisäksi.
Näkymättömyyteen ei ole vielä piirtynyt
edes ääriviivoja,
hahmo pelkän ilmiasun varassa,
käytös tulkittuna vierauden kautta.
Minä en ole laiska,
rohkea olen myös,
mielelläni piirtäisin kuvia ja sanoja.
Haluaisin tietää lisää,
mutten halua ahdistaa.
Haluaisin erottua.
etenen kiviä pitkin,
pitkin mahdollisuuden ajatusta.
Seuraan ja odotan.
Kärsimättömyyteni tekee minut ärtyisäksi.
Näkymättömyyteen ei ole vielä piirtynyt
edes ääriviivoja,
hahmo pelkän ilmiasun varassa,
käytös tulkittuna vierauden kautta.
Minä en ole laiska,
rohkea olen myös,
mielelläni piirtäisin kuvia ja sanoja.
Haluaisin tietää lisää,
mutten halua ahdistaa.
Haluaisin erottua.
Tunnisteet:
kiinnostuksen puute,
kohtaamattomuus,
poissa,
vieras,
väärä paikka
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)