Kaunis on,
kaunis,
katse sisään kääntyneenä,
syvä vesi.
Minä pysäköin autoni taloni pensasaidan eteen.
Omalle paikalleen,
minun valitsemalleni.
Mutta aurinko nousi yksin hänelle vain.
Ja sade satoi
yksinäiseen pohjattomaan sydämeen,
jota ei täyttänyt yksikään tuhansista valonsäikeistä hymyistä,
ei pisaroista,
ei kuunvarjoista,
lumihipuista.
Se vuoti kaikesta tyhjiin alituiseen, kaikkiaikaan.
Ja hän peruutti autonsa minun autoni takapuskuriin.
Kaikkivaltias itsetietoisuus
itseriittoisuus
yksinoikeudella oikeassa oleminen.
Tokihan se oli minun vikani,
mitäs jätin auton hänen tielleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti