Puhelin soi

Anteeksi, mutta sinun tunteesi ja ajatuksesi loukkaavat minua. Voitko poistaa ne?

Kymenen vuoden onni

Annoin sen tapahtua.
Pyörsin päätökseni,

hylkäsin toteni.

Enkä pelosta,

muuten vain.

Muutos ja vapaus iholla,
enkä kertaakaan katsonut kuvia.

Annoin kaiken tapahtua.

Enkä ihan valittamatta,
mutten valittanut usein.

Onnea ei voi lainata

Siitä on jo aikaa,
kun viimeksi lainasin täydeksi kirjoitettuja sivuja.

Ja luin ne sivut loppuun ja päätin,
etten sitä koskaan enää tee.

Tyhjiä sivuja vain.

Ihan tyhjät sivut eivät mahdu nyt.
Miten olisi puolitäyteen kirjoitetut?
Selaan arkistoja,
olisiko lainattavia puolitäysiä sivuja,
vähän kirjoitettuja
tai sellaisia, joissa jokin sivu on unohtunut kirjoittaa?

Naaras

Historia hiipii perässäni kevein askelin.
Se nauraa, se hihkuu,
se vaanii

tiedän tiedän

Se panee merkille jokaisen siirtoni
ja ilkkuu

tiedän tiedän

Ei kesytetyille

Rapina

Ajatukset käsin kosketeltavissa
voin lukea ne paperien läheisyydestä
seiniltä

hengitys

Tiiviit tavoiteltavat aihiot tiivistyvät kynään,
joka koskettaa paperia kuumeisesti

kumi

yrittää tyhjentää virheajatuksen.

Mutta olisiko se ollut uusi tie? Mihin se olisi vienyt?

Elämän tummanpunainen lanka

Odotuksen tunnistaa siitä,
että katse haparoi kaiken aikaa jonnekin,
kysyy,

mitä voisi muuttaa.

Olisi ehkä ollut parempi jäädä kivettymään vielä joksikin aikaa,
mutta herätetty, mikä herätetty.

Nainen minussa
etsii tilaisuutta.

Minua pelottaa jo,
ratkaisuni,
se tuleva.

Se tummanpunainen lanka ei katkea,
mutta mutkittelee arvaamattomasti.

Oikeassa oleminen

Kaunis on,
kaunis,
katse sisään kääntyneenä,
syvä vesi.

Minä pysäköin autoni taloni pensasaidan eteen.
Omalle paikalleen,
minun valitsemalleni.

Mutta aurinko nousi yksin hänelle vain.
Ja sade satoi
yksinäiseen pohjattomaan sydämeen,
jota ei täyttänyt yksikään tuhansista valonsäikeistä hymyistä,
ei pisaroista,
ei kuunvarjoista,
lumihipuista.

Se vuoti kaikesta tyhjiin alituiseen, kaikkiaikaan.

Ja hän peruutti autonsa minun autoni takapuskuriin.

Kaikkivaltias itsetietoisuus
itseriittoisuus
yksinoikeudella oikeassa oleminen.

Tokihan se oli minun vikani,
mitäs jätin auton hänen tielleen.

Tasapainolaudalla

Pienten hetkien paino
väsyttää pakkasen kiteet niin alas alas

Maan viileä kosketus
vetää puoleensa

takaisuuden uumeniin
pohjattomiin,
ei sieltä tulla takaisin.

Alku ja äkkiä edessä on uusi loppu.
Miten uskallan aloittaa mitään,
kun heittäydyn,
kuten minä teen

kuten minä teen

nielaisen juurineen
ja olen kuin hevonen

en osaa oksentaa.

Ja taas ja taas houkutus on liian suuri.
On jano, kova jano.

Aamutuimaan pakkasessa

Ihon hämärä jatkaa kulkuaan
ja minuutit.
Ja joka minuutti minä olen minuutin vanhempi.
Ja minä olen tietoinen näistä minuuteista.

Millaisen tyhjyyden minä täyttäisin

Työpaikalla keskellä sanojen ilotulitusta
- kaikilla on miljoona omaa asiaa -
minä yritän koota jatkuvasti keskeytyviä ajatuksiani

ei siitä tule mitään

ne repalotuvat
lakaistuvat nurkkiin häpeämään.

Pitäisi päättää tässä ja nyt
pitäisi

ja minä olen kuolemanväsynyt.

Minusta ei ole täyttämään tyhjyyttä.

Minun ajatuksieni rispaantuneet riekaleet häpeävät omissa nurkissaan.

Miten ne korjaan,
kun voimani eivät riitä niiden keräämiseen,
olematon aikani väistelee minua?

Ilon säikeitä etsimässä

Iloinen tasapainoinen pysäkki
kupliva lepo

kohtaaminen
tuttuus

juoksee pois
kun sitä yrittää ahtaa lauseisiin
ne eivät mahdu


Tunteet ja sanat riehekkaana sekamelskana jossain
ja joka hetki tulee uusi tykitys jostakin

minua revitään.

Milloin minulla olisi hetki aikaa
ottaa peili käteen
ja katsoa, näkyykö siellä joku.

Voi olla, että olen liuennut kylpyhuoneisiin luokkahuoneisiin käytäviin keskusteluihin.

Vain haju jäljellä? Mutta kenen?

Riisuttu

Kun ihminen on ensin riisuttu sanoista alasti
hän on haavoittuvimmillaan

ja minä puhun nyt itsestäni

kavahdan

pelkään kuollakseni
että joku vaikuttaa minuun
tyrehdyttää olemasta

ei minua voi kahlita muotoihin

minä haluan kasvaa itse
sitoa itse itseni
jos siltä tuntuu

ei minulla ole sanoja
koska en ole ehtinut edes piirtää tunteitteni ääriviivoja
minulla on vain hetkiä tunteita kosketusta kaikilla tasoilla

ääni "varo" tulee jostakin
enkä minä tiedä, mistä se tulee

minä pelkään

kadotin jo oman minuuteni
elämänilo järkkyi
kauhun tunne

mitä minä rikoin?

Voi miksi minä en hillitse itseäni
tavallisuuden taakse
miksi vielä kurotan ja luulen?

Odottamisen vaikeusongelma

Ei se ollutkaan sitoutumiskammoa.
Se oli tyytymistä rippeisiin.

Se oli kohtamattomuuden tarinaa,
jossa alituiseen etsin ihmistä,
joka ei tullut.

Ja sitten paleli
ja etsin vikoja itsestäni

olihan niitä

Avain

Ihminen voi jos haluaa
sulkea jokaisen tuntevan solun itsessään
ja elää silti

niin kuin hengittää kivi
hitaita vuosia

ja tarvitaan vain sekunti
kun kivi syttyy palamaan

hetket kulkevat päällekkäin ristikkäin ja takaperin
ja aika juoksee ja pysähtyy yhdellä kertaa

solut elävät kuin eivät olisi koskaan eläneet
ja ne huutavat kosketusta
iho on kuuma

hetki hetkeltä valmiina jakautumaan
tuhansiksi sirpaleiksi

kun avain sopii

Kevyt ja kupliva

Kevyt ja kupliva on hetken aitous,
kun se tulee ei mistään
ja puhaltaa menneen sammuksiin.

Uusi vuosi, ilon vuosi,
lepo,
vaikkei lepoa tiedossakaan.

Haparoivin katsein etsin tulevaisuuden historiaa.
Olisiko monumentin takana joku?

Loputon möhkäleitten jono takapolulla, edessä tanssipelto,
virkistäviä vehreitä niittyjä,
valon läikkeitä.

Odota, minä tulen!